Tyhjä huone

Katsellessaan tyhjää huonettaan Minhyun yritti alkaa hahmottaa, mihin mikäkin tavara olisi järkevin ja käytännöllisin laittaa. Hän asteli vuorotellen paikkoihin, joihin kuvitteli laittavansa asiat, ja yritti hahmotella päähänsä kokonaiskuvaa tavaroiden järjestyksestä. Suunnittelu kävi nopeasti, sillä käytännöllisyydestä pitävänä ihmisenä hän oli hankkinut itselleen vain sellaisia tavaroita, joita hän tulisi tarvitsemaan kiireellisimmin, ja vain sen verran kuin tiesi tarvitsevansa. Loput hän tulisi hankkimaan myöhemmin tarpeen mukaan. Minhyun päätti aloittaa heti muuttolaatikoiden purkamisen. Hän otti ensimmäisen laatikon pinon päältä, laski sen maahan ja avasi. Nähdessään laatikon päällimmäisen esineen hän havahtui paikalleen ja jäi katselemaan sitä. Hän nosti kärsineen näköisen pehmolelun käteensä varovasti.

Kärsinyt esine hänen kädessään oli hänen rakas unilelunsa, jota Minhyun ei ollut nähnyt vuosiin. Hän aavisti, että hänen siskonsa olisi voinut kaivaa sen esiin ja laittaa sen mukaan laatikkoon kun hän ei ollut katsomassa. Minhyunin sisko nimittäin tykkäsi aina muistuttaa siitä, kuinka tuo oranssi ammosuinen lohikäärme oli aivan kuin eläinversio Minhyunista itsestään - suuret silmät, suipot kasvot ja salmiakkikarkin muotoinen avonainen suu. Koska huoneessa ei ollut vielä mitään paikallaan, Minhyun laski pehmolelunsa, "Pingin", takaisin laatikkoon odottamaan. Huone oli tunkkainen ja pölyinen, joten Minhyun päätti käydä avaamassa ikkunan ennen kuin ryhtyisi avaamaan muita laatikoita.

Ikkunasta näki viistosti tielle, jonka varrella hänen osoitteensa sijaitsi. Asunto sijaitsi viidennessä kerroksessa, siis hyvän matkan päässä maan pinnasta. Sijainti tarjosi hienon näköalan kauas, vaikkakaan sieltä ei aivan merelle asti nähnytkään. Loppukeväällä ilmassa leijaili monia tuoreita ja erikoisia tuoksuja, jotka sekoittuivat hiljalleen asunnon ilmaan. Monet näistä hyvistä tuoksuista valitettavasti aiheuttivat Minhyunille punoittavat ja vetistävät silmät, vaikka hän otti aina keväisin allergialääkettä.

Iltapäivään mennessä Minhyun oli saanut jo lähes kaikki pahvilaatikoistaan purettua, mutta huomasi, että hyllyjen ja lipastojen kasaaminen ei käynytkään tuosta vain. Hän oli päättänyt siirtää sänkynsä kauimmaiselle sivuseinälle, jotta auringonvalo osuisi siihen suorasti ja voisi herättää hänet luonnollisesti joka aamu. Minhyun päätti lepuuttaa väsynyttä selkäänsä ja asettautui makaamaan pedille. Samalla hän selasi kännykältään paikkoja, missä voisi käydä lounaalla, sillä tuntien työn jälkeen hän huomasi kehonsa kaipaavan uutta energiaa.

Ohut pitkähihainen ja jakkutakki päällään Minhyun tarkisti taskunsa avaimen varalta ja astui sitten kevyesti paksuun ulkoilmaan. Vaikka Busan olikin hänen kotikaupunkinsa, piti hänen pysähtyä miettimään oikeaa suuntaa, sillä nyt hän lähestyi kaupunkia täysin uudesta kulmasta, kuin vielä perheensä luona asuessaan. Itse asiassa hänen lapsuudenkotinsa oli aivan Busanin toisella laidalla vähän syrjemmässä keskustasta, kun nyt hän oli muuttanut kaupungin melun ja vilskeen keskipisteeseen aivan keskustan tuntumaan.

Matkalla Minhyun päätti kulkea ohi talon, joka tulisi hänelle hyvin tutuksi seuraavien vuosien aikana. Talolle kuljettiin jyrkkiä portaita pitkin, sillä se sijaitsi korkean mäen päällä. Piha oli vielä toistaiseksi autio, mutta kahden viikon kuluttua siellä kulkisi satoja oppilaita verkkaisesti tai kiirehtien. Takaa kuuluva hurina sai Minhyunin kääntymään ja huomaamaan, että hän seisoi ajotiellä, joten hän väisti kävelykadulle. Hän loi viimeisen katsauksen metalliseen kylttiin isojen ulko-ovien yllä, jossa luki “Busanin kauppatieteiden laitos”, ja laskeutui portaat takaisin alas.

Ennen kohtaamattomat kulmat tarjosivat Minhyunille paljon uutta yhden lempiharrastuksensa parissa, nimittäin valokuvauksen. Tuttu kaupunki tarjosi paljon uusia puolia itsestään, jos osasi pysähtyä ja katsoa oikeisiin kohtiin. Lukuisista matkalla ottamistaan kuvista Minhyun oli tyytyväisin kuvaan, jonka hän otti eräältä kujalta. Busania kutsuttiin mäkien kaupungiksi, mikä piti hyvin paikkansa. Kuvassa kapea kuja mutkitteli alas rinnettä ja yhtyi lopulta suurempaan tiehen. Horisontissa siintävä sumuinen meri loi kuvaan hienon utuisen tunnelman. Toista puolta kujasta reunusti nuoret kapeat omenapuut, joissa kasvoi vain muutama omena. Ihmisten kuvaaminen ei tuonut Minhyunille merkitystä samalla tavalla, kuin aavat maisemat, ja siksi hän pyrkikin keskittymään kuvauksessa luontoon ja kaupunkiarkkitehtuuriin. Yksi hänen muuttolaatikoistaan olikin kokonaan omistettu albumeille, jotka olivat täynnä kuvia sekä Etelä-Koreasta että lukuisista muista maailman maista, joissa nuori Minhyun oli jo ehtinyt lyhyen elämänsä aikana vierailla.

Nautittuaan perinteistä korealaista kotiruokaa ravintolassa muutamien korttelien päässä hän palasi yksityiseen huoneistoonsa ja yritti vielä viimeisinä iltatunteinaan kasata erästä lipastoa, kunnes totesi vastustajan olevan ylivoimainen omaa väsymystään vastaan. Niinpä hän päätti, että päivä on parempi päättää ja jatkaa huomenna siitä, mihin jäi. Minhyun sulki sälekaihtimet, sammutti valot ja kellahti kevyesti vuoteeseen.