A/N There's some swearing in this chapter and will be in coming chapters too. If you can't tolerate that, dont't read forward. 

It rained against buss’ roof and its windows, and it didn’t seem to stop any time soon. Daesung was going to his new apartment he had rented just few days ago, and it had lower rent than the one he had before. It was only third month on his own, but he had already noticed how tiring it is to attend school and have a job, especially when his final exams were only one month away. But he had to do so, or he wouldn’t be eating at all or sleeping in warm bed. He knew he had to have a job or he wouldn’t manage on his own.

And if he was certain in one thing, it was that he wasn’t going back to his parents. Not anymore. His first days had been awful when he hadn’t had place to go. He had spent his first in train station and hardly slept one second. He had been so afraid that his parents would come and find him. He wasn’t so afraid of it anymore, but he still tried to keep low profile. He only hoped that next nine months would go fast. Then he wouldn’t need to worry about his parents. He would finally be a fully-fledged adult, being in charge of his own life and own decisions. No one would force him go back.

The bus stopped and Daesung got out in the pouring rain. He ran fast to the door of an eight-flatted apartment house and went quickly in. His apartment was in the fourth flat and there were no lift. It annoyed him, but he couldn’t do anything about it. He had to it up and deal with it. His flat wasn’t so nice but it was enough to Daesung. He would be moving in three months again anyways. He couldn’t stay in one place too long, not before he would be eighteen. So until next December, he would be moving from place to place. He also had to find new job time to time or he would had too long work trip. Luckily the moving wasn’t so hard for him. He owned very little amount of furniture, just a bed, a dining table and a sofa. And he hadn’t bought any new clothes during the three months, so he had only one bag of clothes, too.

Maybe he hadn’t so luxurious life anymore, but he was happy how things were now. At least he was in charge of his own doings, at least he was free. The life was maybe harder than it was before, but it was his life. Everything was up to him. He didn’t attend any fancy events anymore, he had to take bus because he hadn’t driver, he wasn’t able to buy his idols new album, but he was happy. He never liked those events and he had always wanted to be normal. Maybe he would never be normal, but he had the chance now. And now he didn’t need to worry if people wanted to be with him just because of his money and his background or because they were actually, genuinely interested in him. He was able to have conversations where he didn’t know another’s opinion even before starting the conversation.

But even if everything was because of freedom, because of his own dreams, he couldn’t help but miss the easiness of his earlier life. He missed those horse rides with his mother and those rare moments when his father taught him how to drive motorbike. Everything could have been perfect if he had had his family’s love and support. He would have wanted them to stand next to him. But it wasn’t possible, and he was depressed because of it. Only thing he would have wanted from his parents, and he couldn’t get it.

And that night wasn’t only time when he had homesickness. He had had it many nights before and he would have it many nights after that night. But when Daesung pushed sliding door aside and stepped to his balcony, he couldn’t regret his decision, even if he felt some homesickness. It was natural feeling, even when he had a family like his own. But watching over the river, he couldn’t help but smile for the view. It was everything he had dreamed of, and he wasn’t going to give it up.

He heard some light noise, probably knocking, from his front door and he turned around to approach the door. When he watched trough peephole he saw police in uniforms and he knew his parents had put police after him. He should have known. Taking few steps across his studio flat he grabbed his bag full of clothes and his wallet and started descending the fire escape. When he reached the street he heard door breaking down and he ran behind another apartment building before starting to walk next to the riverside. It was another night outside and another 200 dollars wasted. He knew he would never be able to go back to that apartment if he wanted to stay hidden from his family.

He wandered few hours in the city trying to find some place to sleep just one night. After three hours he gave up and walked towards Hyochang park. He couldn’t get a new apartment at that time of the night, so he decided to stay there just because it was far enough from his flat. They wouldn’t find him, at least not during that night. He sat on bench and put jacket on. To his luck it was spring already so he wouldn’t be freezing to death during that night.

After some time that seemed like hours but were probably only thirty, forty minutes Daesung saw young golden Retriever running towards him.  He had always been in love with animals, so he tried to approach it and to see if it had collar on. It had, but there wasn’t her owner’s name.

“So you are on the run just like me, aren’t you? Not so clever from you. You know, not everyone are so nice to dogs like I am”, Daesung spoke to the dog. If someone had seen him they would have thought that he was out of his mind, but he couldn’t care less. He didn’t need other people’s approval to do anything. He did things just like he pleased. Or had done those last three months. He sat back to the bench and this time the dog came next to him. “So are you keeping me company this night? I would like that, you know. Your fur is so soft”, he mumbled and caressed dog’s fur.

“Liu liu! Where in the hell are you?” someone screamed in distance, but soon the voice came nearer. “Oh , I hope she didn’t bother you, she tends to sneak out when I’m not watching her”, some young boy said and grabbed the dog from her collar and put the leash into it.

“Oh, she didn’t cause any trouble to me. She was just keeping me company, actually”, Daesung said and smiled to another, just to show that everything was okay. 

“How come someone of your age to be sitting here, in this time of night?” other seemed just now realizing how young Daesung was.

“Kinda long story told short, I ran from home and now police showed up to my door”, Daesung said like there was nothing special in it, even though there was.

“How long have you been on the run? You don’t seem like one of those who run from home, you know. You don’t look like bad .” He could hear that another was just genuinely interested. So he decided to tell the truth, for once.

“I’m not on the run just because I don’t like my parents. I’m on the run because I don’t want to get into arranged marriage. And to your question, it’s already fourth month. But who are you, anyways?”

“Oh, I’m so rude tonight. I’m Young Bae, Dong Young Bae. And this little idiot here is Liu liu. What’s your name?”

“Kang Daesung. Is she yours?  She is really lovely”, Daesung tried to get attention from him to the dog. Without result.

“Interesting story you have. Do you want to tell little bit more? Or what if we do a deal?”

Daesung grew a little bit more suspicious of the other. He didn’t know this Young Bae, and didn’t know what kind of person he was. “What kind of deal?”

“You tell me your story and I’ll give you a place to stay for a while. They can’t track you down if you don’t use your bank account or rent a flat, right?” Young Bae smirked.

“Damn, you are pretty much right. Fine, I don’t have anything to lose anyways. I’m in, but with one condition.”

“Which is?”

“You buy me food! I’m starving!” After that both of them burst out laughing. Maybe the night wouldn’t be as lonely as Daesung thought at first.

Sade rummutti bussin kattoa ja ikkunoita vasten, eikä se näyttänyt loppuvan ihan lähiaikoina. Daesung oli menossa uudelle asunnolleen, jonka hän oli vuokrannut vain muutama päivä sitten. Siinä oli matalampi vuokra kuin aikaisemmassa. Hän oli ollut vain kolme kuukautta omillaan, mutta oli jo huomannut, miten väsyttävää on käydä koulussa ja töissä sen ohella, etenkin kun hänen loppukokeensa olisivat vain kuukauden päässä. Mutta hänen täytyi tehdä niin, tai hän ei söisi ollenkaan tai nukkuisi lämpimässä sängyssä. Hän tiesi että hänellä täytyy olla työ tai hän ei selviäisi omillaan.

Ja jos hän oli varma jostain, se oli että hän ei olisi menossa takaisin vanhempiensa luo. Ei enää. Hänen ensimmäiset päivänsä olivat olleet hirveitä, kun hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä juna-asemalla ja nukkunut tuskin silmäystäkään. Hän oli pelännyt että hänen vanhempansa tulisivat ja löytäisivät hänet. Hän ei ollut enää niin peloissaan, mutta yritti silti pysyä poissa näkyvistä. Hän vain toivoi että yhdeksän kuukautta menisi nopeasti ohi. Sitten hänen ei tarvitsisi enää olla huolissaan vanhemmistaan. Hän olisi vihdoinkin täysi-ikäinen, vastuussa omasta elämästään ja päätöksistään. Kukaan ei voisi pakottaa häntä palaamaan.

Bussi pysähtyi ja Daesung poistui kaatosateeseen. Hän juoksi kahdeksankerroksisen kerrostalon ovelle ja meni nopeasti sisään. Hänen asuntonsa oli neljännessä kerroksessa ja talossa ei ollut hissiä mikä ärsytti häntä, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänen täytyi vain kärsiä se. Yksiö ei ollut kovin mukava, mutta se oli tarpeeksi Daesungille. Hän muuttaisi joka tapauksessa viimeistään kolmen kuukauden päästä uudelleen. Hän ei voisi pysyä yhdessä paikassa liian pitkään, ei ennen kuin hän olisi kahdeksantoista. Joten seuraavaan joulukuuhun asti hän muuttaisi paikasta toiseen. Hänen täytyi ajoittain myöskin löytää uusi työ tai hänellä olisi ollut liian pitkä työmatka. Onneksi muuttaminen ei ollut niin vaikeaa hänelle. Hän omisti hyvin vähän huonekaluja, vain sängyn, ruokapöydän ja sohvan. Eikä hän ollut ostanut uusia vaatteita kolmen kuukauden aikana, joten hänellä oli vain yksi kassillinen vaatteita.

Ehkä hänen elämänsä ei ollut niin hienoa enää, mutta hän oli onnellinen siitä, miten asiat olivat nyt. Ainakin hän päätti omista tekemisistään, ainakin hän oli vapaa. Elämä oli ehkä vaikeampaa kuin ennen, mutta se oli hänen elämänsä. Kaikki oli kiinni hänestä. Hän ei osallistunut enää hienoihin juhliin, hänen täytyi kulkea bussilla koska hänellä ei ollut kuljettajaa, hänellä ei ollut varaa ostaa idolinsa uutta albumia, mutta hän oli onnellinen. Hän ei ollut ikinä pitänyt niistä juhlista ja oli aina halunnut olla tavallinen. Ehkä hän ei olisi ikinä tavallinen, mutta ainakin hänellä oli nyt mahdollisuus. Ja hänen ei tarvinnut miettiä sitä, että halusivatko ihmiset olla hänen kanssaan vain hänen rahojensa takia vai siksi että olivat aidosti kiinnostuneita hänestä. Hän pystyi keskustelemaan ilman, että tiesi toisen mielipiteen jo ennen keskustelun alkua.

Mutta vaikka kaikki oli vapauden saamiseksi, hänen unelmiensa toteuttamiseksi, hän ei voinut muuta kuin kaivata hänen aikaisemman elämänsä helppoutta. Hän kaipasi myös noita ratsastusretkiä äitinsä kanssa ja niitä harvoja hetkiä kun hänen isänsä opetti hänelle kuinka moottoripyörällä ajetaan. Kaikki olisi ollut täydellistä jos hänellä olisi ollut perheensä tuki ja rakkaus takanaan. Hän olisi halunnut heidän seisovan hänen rinnallaan. Mutta se ei ollut mahdollista, ja hän oli masentunut sen vuoksi. Ainoa asia jonka hän olisi vanhemmiltaan halunnut, ja hän ei sitä voinut saada.

Ja tuo ilta ei ollut ainoa kerta kun hänellä oli koti-ikävä. Hänellä oli ollut monina öinä ennen, ja olisi monina öinä sen jälkeenkin. Mutta kun Daesung työnsi liukuoven syrjään ja astui parvekkeelle, hän ei voinut katua päätöstään, ei vaikka hän tunsikin koti-ikävää. Se oli luonnollista, vaikka hänellä olikin sellainen perhe kuin oli. Mutta katsoessaan joelle, hän ei voinut muuta kuin hymyillä näkymälle. Se oli kaikkea, mistä hän oli unelmoinut, eikä hän aikonut luovuttaa.

Hän kuuli meteliä, luultavasti koputuksen, oveltaan ja hän kääntyi lähestyäkseen ovea. Katsoessaan ovisilmästä, hän näki poliisin uniformussaan ja tiesi, että hänen vanhempansa olivat laittaneet poliisin hänen peräänsä. Olisihan hänen pitänyt tietää. Ottaen pari askelta yksiönsä läpi hän otti laukkunsa ja lompakkonsa ja ryhtyi laskeutumaan paloportaita. Kun hän pääsi kadulle, hän kuuli oven särkyvän ja juoksi toisen kerrostalon taakse näkymättömiin ennen kuin ryhtyi kulkemaan joenvartta pitkin. Se oli taas yksi yö ulkona ja 200 dollaria käytetty turhaan. Hän tiesi ettei voisi ikinä palata tuohon asuntoon jos haluaisi pysyä perheeltään piilossa.

Hän kierteli muutaman tunnin kaupunkia yrittäen löytää paikan missä nukkua yhden yön. Kolmen tunnin jälkeen hän luovutti ja käveli kohti Hyochangin puistoa. Hän ei voisi saada uutta asuntoa siihen aikaan yöstä, joten hän päätti pysyä siellä, koska se oli tarpeeksi kaukana hänen asunnosta. He eivät voisi löytää häntä, ei ainakaan sinä yönä. Hän istahti puistonpenkille ja laittoi takin päälleen. Hänen onnekseen se oli jo kevät joten hän ei jäätyisi kuoliaaksi yön aikana.

Jonkin ajan päästä, joka tuntui tunneilta mutta oli luultavasti vain kolmekymmentä, neljäkymmentä minuuttia, Daesung näki nuoren kultaisen noutajan juoksevan häntä kohti. Hän oli aina rakastanut eläimiä, joten hän yritti lähestyä sitä ja nähdä oliko sillä kaulapantaa. Oli sillä, mutta siinä ei ollut omistajan nimeä.

"Joten sinäkin olet karkumatkalla aivan kuten minä, etkö olekin? Ei niin järkevää sinulta. Tiedäthän, eivät kaikki ole niin mukavia koirille kuin minä olen", Daesung puhui narttukoiralle. Jos joku olisi nähnyt hänet, se joku olisi pitänyt häntä hulluna, mutta hän ei olisi voinut välittää vähempää. Hän ei tarvinnut muiden hyväksyntää tehdäkseen yhtään mitään. Hän teki asiat juuri niin kuin häntä huvitti. Tai oli tehnyt nämä kolme kuukautta. Hän istui takaisin penkille ja tällä kertaa koira tuli hänen viereensä. "Pitäisitkö minulle seuraa tänä yönä? Minä pitäisin siitä, tiedätkös. Sinun turkkisi on niin pehmeä", hän mumisi ja silitti koiran turkkia.

"Liu liu! Missä helvetissä sinä olet?" joku huusi kaukaisuudessa, mutta pian ääni tuli lähemmäs. "Vittu, toivottavasti hän ei vaivannut sinua, hän tuppaa karkaamaan aina kun en ole vahtimassa sitä", joku nuori poika sanoi ja tarttui koiraa kaulapannasta laittaakseen hihnan siihen.

"Ei hän aiheuttanut ongelmia minulle. Hän vain piti minulle seuraa, oikeasti", Daesung sanoi ja hymyili toiselle, näyttääkseen että kaikki oli hyvin.

"Miten joku sinun ikäisesi istuu täällä tähän aikaan yöstä?" toinen näytti vasta nyt huomaavan miten nuori Daesung oli.

"Pitkä tarina lyhyesti, karkasin kotoa ja nyt poliisi ilmestyi ovelleni", Daesung sanoi kuten siinä ei olisi mitään erikoista, vaikka siinä oli.

"Kuinka kauan sinä olet ollut karussa? Et näytä sellaiselta joka karkaisi kotoaan, tiedätkö. Et näytä pahikselta." Hän pystyi kuulemaan, että toinen oli vain aidosti kiinnostunut. Joten hän päätti kertoa vaihteeksi totuuden.

"En lähtenyt vain koska en pidä vanhemmistani. Lähdin koska en halunnut joutua järjestettyyn avioliittoon. Ja kysymykseesi, neljäs kuukausi jo. Mutta kuka sinä olet?"

"Oh, mä oon niin röyhkeä tänään. Olen Young Bae, Dong Young Bae. Ja tämä pieni idiootti tässä on Liu liu. Mikä sun nimes on?"

"Kang Daesung. Onko hän sinun? Hän on todella ihana", Daesung yritti saada huomion itsestään koiraan. Huonolla menestyksellä.

"Sullahan on mielenkiintoinen tarina. Haluatko kertoa enemmän? Vai tehäänkö diili?"

Daesung tuli hieman epäluuloisemmaksi. Hän ei tuntenut tätä Young Baea, eikä tiennyt millainen persoona hän oli. "Millainen?"

"Kerro mulle sun tarinas niin sulla on paikka missä olla jonkin aikaa. He eivät voi jäljittää sua jos sä et käytä pankkitiliäs tai vuokraa asuntoa, eikö?" Young Bae virnisti.

"Hitto, sinä olet melkolailla oikeassa. Okei, ei minulla ole mitään menetettävääkään. Olen mukana, mutta yhdellä ehdolla."

"Joka on?"

"Osta minulle ruokaa! Kuolen kohta nälkään!" Molemmat purskahtivat nauramaan. Ehkä yö ei olisikaan niin yksinäinen kuin Daesung ensin ajatteli.