Chapter 2

 

Val

 

 

Val, Jälleen kerran Val oli vakio paikassaan Stainless Inkissä. Vaikka koko kaupunki notkui kaikenlaisista bubeista ja karaokepaikkoista -joista hän ei niin paljon välittänyt, ulkomaalaisten, erityisesti japanilaisten huonon sävelkorvan ja karaoken takia.

 

Stainless Ink oli yksi niistä paikoista jossa hän sai olla rauhassa, vaikka paikka tursuikin turhia teinejä, joka kerta hänen siellä ollessaan, sekä ensikertalaisia jotka oksentelivat ympäriinsä juotuaan perseensä olalle ja ympäri. Baarissa oli myös ihan palkattua porukkaa asiakkaiden haluja täyttämään, mutta Val viihtyi mieluummin omassa porukassaan, eli yksin.

 

Kaiuttimista pauhaava hevi alkoi sattua jo korviin monen baarissa penkkiä kuluttaneen tunnin jälkeen.

 

Val oli aikeissa tilata uuden juoman, joku liukui hänen viereensä tilaten saman kuin hän. Olutta. ''Eipä ollut vaikea arvata missä olet'' tuttu matala ääni totesi oluen saapuessa miesten eteen.

 

Val nosti katseensa puunatusta baaritiskistä. ''No ei varmaan, tämähän on kotini!" Val sanoi levittäen kätensä ja lopulta nojaten kämmeneensä asetellen kyynärpäätään liukkaalle tiskille.

 

“Toiseksi kodiksi aika äänekäs, kun miettii että pidät hiljaisista paikoista.” Minho, hänen paras ystävänsä totesi. Minho on komea, komea kuin mikä, suuret ruskeat silmät ja vaalea iho. Punaruskea tukka aina laitettuna ja ruskeassa puku prässättynä. Hän tuoksui hyvälle, puhtaalle.

 

Toisin kuin Val, joka oli taas pitkän työreissunsa jälkeen aivan hikinen ja kurainen.

 

 

“Valikoiva kuulo.” Val osoitti korviaan ja virnisti. “Olisipa minullakin.” Minho naurahti. “Sori, tämä kuulo on ainoaa laatuaan, en jaa sitä. En ole ilmainen ja kävelevä wifi.”

 

Minho nyökkäsi nauraen. “Ei et ole, mutta valikoiva yksi parhaista ominaisuuksista mitä ihmisellä voi olla!" uros otti kulauksen oluestaan vilkuillessaan samalla muita baarissa olijoita.

 

“Omituisen vähän porukkaa, näin perjantai illaksi.”

“Carnifex esiintyy tänään Iron maskissa, siellä ne on kaikki.” Val totesi hörpäten oma juomaansa.

“ainiin.” Minho vastasi muistaen korttelin kiertävän jonon ajaessaan kaupungilla.

 

 

''Oletko menossa majalle vai?" Minho kysyi vaihtaen aihetta. ''Joo, haen ensi viikon annoksen tänään, lähden vähän kauemmas. Indianassa on treffit muurien kanssa.

 

''Val vastasi ja hieraisten silmiään. ''Saimme eilen satamasta valmiiksi ja työkäsky tuli samantien Indianaan. En viitsinyt häiritä enää teitä kun kello oli jo aamuyhdeksän kun lopettelimme Marcuksen kanssa.Torkahdin autossa ja nyt olen täällä heräilemässä, majalle olen menossa pesulle ja hetkeksi lepäämään.''

 

''Ilmoita Sullille että tulet, hän ei pidä yllätyksistä. Likaisista varsinkaan.'' Val naurahti. ''Älä nyt. Tässä tuoksuu raaka työ ja luonto.'' molemmat hörppäsivät yhtäaikaa oluensa loppuun ja tilasivat vielä yhdet.

 

Indiana on 200 kilometrin päässä vanha ja jälkeenjäänyt esikaupunki, jossa asuvat nykyään enään ne joita ei yhteiskuntaan huolita, mutta jotenkin valtio on päättänyt korjauttaa kaikki vanhat muurit ja lyönyt Valin työnantajalle lupapaperit käteen ja budjetti oli valtion piikkiin.

 

Eli kaikki on parasta mitä vain rahalla sai. Työntekijät myös, kuten Val. Hyvä oli käsistään ja päästään. Ammattilainen työssään. Eikä vain muurien entisöimisessä.

 

Muureilla tarkoitettiin vahvoja rakennelmia kaupunkien ympärillä. Kuin pienoisversio kiinan muurista. Paitsi että se oli vain sata vuotta vanha ja sillä ei puolustauduttu hunneja vastaan, vaan kuolleita vampyyreja.

 

Kuolleilla vampyyrilla tarkoitettiin niitä eläviä kuolleita, jotka olivat myyneet sielunsa pimeälle olennolle.

Tai pikemminkin he olivat vain tuijottaneet punaista kuuta. Raukat.

 

Pimeä olento oli häijy paskiainen joka on vampyyrien ja metsästäjien pahin vihollinen. Viholliset kehittyivät siinä missä hekin.

 

Punainen kuu on pimeän olennon tunnusmerkki, ja sen tujottaja menettää oman sielunsa viimeiset rippeet ja saa tilalle mädäntyvän tyhjän kuoren, jonka sisällä on vain pahuutta joka haluaa levitä ympäriinsä.

 

Pahin asia oli se että punaisen kuun tuijottajaa ei tunnista kuolleeksi ennen kuin ne alkavat käydä väkivaltaisiksi ja vältellä heille rakkaita ihmisiä, kunnes ne tekevät yhtäkkiä hyökkäyksen ja erakoituvat katoamistempulla omiensa joukkoon kauas elävistä ja vampyyreista.

 

Pahan lapset on saatu kitkettyä muurien sisältä, mutta muurit ovat jo vanhat ja ne pitää joko uusia tai korjata etteivät sieluttomat pääse muurin sisälle levittämään syntejään.

 

 

Ainiin, unohdin lisätä. Val ajatteli. He muuttavat ulkonäköään heidät ihonsa muuttuu paperin ohueksi ja verisuonet näyttävät siltä kuin ne kulkisivat ihon päällä mustina vanoina, ja niiden silmistä tulee pohjattoman musta kuopat joiden keskellä hopeinen iiris, joilla ne imevät kaiken uhristaan ennen kuin repivät ruumiin palasiksi ja kirjaimellisesti syövät uhrinsa, kuin raadonsyöjä, mutta tuoreen syöjä.

 

 

Sielutonta ei saanut lopullisesti millään hengiltä, muuten kuin irrottamalla sen pää tai sydän, joka pitää polttaa. Sitkeitä kummajaisia, joiden ruumis kituu vielä pään ollessa jo liekeissä. Valia puistatti. Se kaikki aseistus töissä ollessa painoi varmaan saman verran kuin hän itse, plus työkalut muurin korjaamiseen.

 

Turvallisuussyistä ne olivat pakollisia, tai työmaalle ei ollut asiaa. Ja Val halusi pitää työnsä. Työpaikalla liikkui aina vähintään kaksi vartijaa hänen ja Marcuksen lisäksi, jotka pitivät vahtia lähiympäristössä.

 

Ja tässä välissä mainitsen työn tapahtuvan, muurien ulkopuolella, määrättyyn työpisteeseen saavutaan lähimmästä portista vahvistetulla autolla tai vinssillä muurin päältä, kuin spider man konsanaan kutomaan seittejään paikattavaan kohtaan.

 

“Val, minä maksan tämän. Kello on jo viisi ja Sulli ei pidä odottamisesta.” Minho totesi vilkaisten Rolexiaan, kaivaen lompakkonsa housujen takataskussa ja jättäen 50 euron setelin tiskille lasinsa alle.

 

He molemmat kävelivät pois baarista hiljaisina hevi kappaleen juuri vaihtuessa toiseen heidän poistuessaan baarista. He astelivat tasatahtia rinnakkain Minhon Hyundaita kohti. Auto oli mattapintainen musta kaunokainen. Vakionopeuden säätimellä ja omilla aivoilla.

 

''Soita nyt Sullille.'' Minho ojensi puhelimensa Valille, samantien kun he istuivat auton etupenkeille, Val otti samsungin suurimman lätyskän vastaan ja valitsi numeron pikavalikosta. Nosti luurin korvalleen odotti muutaman tuuttauksen kunnes Sullin virkeä ääni vastasi.

 

''Minho nyt ei ole hyvä hetki, olen harkoissa!" Val oli ikävöinyt naisen ääntä ja antoi sekuntien kulua kuunnelessaan naisen puhumista. ''Minho, oletko siellä?" ehkä liiankin kauan Val vietti aikaa fantasioissaan ja näpsähti todellisuuteen. ''Hei Sulli!" toiseen päähän tuli hiljaisuus.

 

''Val, miksi sinulla on Minhon puhelin, onko jotain sattunut?''  Sulli kiirehti hätääntymään. “Ei, kaikki on hyvin! Ollaan tulossa Minhon kanssa majalle, ruoka maistuisi ja vielä parempi jos suihku on vapaa!” Val nauroi Sulille joka kuulosti yllätyneeltä.

“On toki, voi olisit ilmoittanut aikaisemmin tulostasi, en ole siivonnut.” Val näki sielunsa silmin naisen alahuulen työntyvän hiukan ulommas ja kulmien kurtistuvan. “Sinä tiedät minut. Nähdään puolen tunnin päästä.” He sanoivat heipat ja  Val sulki puhelimen huokaisten.

 

Ojentaen puhelimen takaisin Minholle joka sujautti sen takkinsa sisä rintataskuun. “Noh?” Minho kiihdytti vihreistä valoista ulos kaupungista kohti moottoritietä.

“Noh, Sulli oli kotona ja aikoi taikoa meille loisto päivällisen!” Oli ikävä Sullin ruokia, oli ikävä Sullin perhettä ja majaa itsessään jossa koko porukka asui.

 

He saapuivat puolen tunnin ajon jälkeen moottoritieltä rampille Seventeen road kolmoselle jota ajettiin hetki ja käännyttiin oikealle, kunnes asfaltoitu tie päättyi ja tien reunassa oli haalistunut kyltti “yksityistie” siitä vain jatkettiin suoraa hyvin hoidettua soratietä. Mutkikkaan soratien päässä oli maja.

 

Maja loisti mahtavuudellaan. Se oli muhkea talo. Sellainen kuin hyvin onnistunut muffinssi. Vanha, mutta entisöity. Tammipuun tumma ja ikkunanpielet oli maalattu vaaleamalla. Ovet uusittu ja parvekkeet oli rakennettu uudestaan ja pintakäsitelty.

 

Talon huippuna oli tähystystorni joka näyttää vain jatkuvan ja jatkuvan kohti taivasta, maasta katsottuna. Tähystystorni, jolla yllettiin puiden yläpuolelle varmistamaan muurien pitävyys ja turvallisuus.

Koskaan ei voinut olla liian varma kun oli kyse pimeistä ötököistä.

 

Majan etuovi nykäistiin auki samaan aikaan kun Val ja Minho hyppäsivät pois autosta ja paukauttivat Hyundain ovet kiinni. Heitä vastaan juoksi hoikka ja pitkä nainen, puolipitkät hiukset hulmuten vasten hänen olkapäitään. “Sulli!” Val huusi ja ojensi kätensä kohti naista joka juoksi suoraa hänen luokseen. Hyppäsi vasten hänen kehoaan ja kietoi kätensä miehen kaulaan.

 

Sulli tuoksui tuoreilta kukilta ja ruualta, mikä sai veden nousemaan Valin kielelle.

“Et saa oll enää toista kertaa näin kauan poissa!” Sulli mumisi Valin korvaan kuulostaen siltä kuin melkein itkisi. Val työnsi naisen kauemmas itsestään.

 

“Minä en sitä päätä, mutta lupaan olla luonasi niin kauan kuin vain voin, ja kun muurin on ehjä me teemme jotain huisia yhdessä!” Val vinkasi ja virnisti.

 

Sulli punastui ja löi leikkisästi hänen rintaansa. “olet ihan höpsö. Mutta tuo oli sitten lupaus!” Sulli nosti nyrkkinsä heidän välilleen pikkurilli pystyssä. “pinky promisy.” Sulli hymyili lempeästi. Val huokaisi hymy levisi hänen kasvoilleen ristiessä heidän pikkurillinsä yhteen ja lopulta hän painoi suukon naisen täydellisen täyteläisille ja pehmeille huulille.

 

Palapaistin ja kasvisten tuoksu levisi pihalle ja Val hoputti Sullia että he pääsisivät syömään.

Maja oli sisältä kuin toinen ulottuvuus, sen hirsiseinillä oli moderneja suurennettuja valokuvia perheen jäsenistä, muutama kauriinpää oli koristamassa mustaa ja kivistä takan reunusta, katosta ja seiniltä tilaa valaisivat ovelasti upotetut spotti ja led valot joilla sai leikittyä tunnelmalla kuin tunnelmalla.

 

Olohuoneen kalusteisiin kuului kaksi isoa nahkasohvaa ja kolme rahia, yksi iso matala sohvapöytä ja valkea tv-taso, jonka päällä lepäsi valtava HD laajakuva televisio sekä parhaimmistoon kuuluva kotiteatteri.  

 

 

Tämä porukka ei pihdannut rahalla, kerran sitä oli, sitä käytettiin. Valin läpi meni joka kerta sama sähköinen aalto kun hän astui avaraan yhdistettyyn keittiön ja olohuoneen tilaan. Se onnistui aina yllättämään.

 

Keittiö oli kuin viiden tähden ravintolasta. Uusimmat liedet ja kaapistot. Lattia oli valkoista kaakelia ja niin puhdas että siltä olisi voinut syödä ateriansa, mutta Val ei ihan sellaiseen suostunut kerran oli mahdollisuutena syödä ihan pöydän ääressä Sullin laittamaa herkulliselta tuoksuvaa ruokaa.

 

Olohuone ja keittiö olivat yksi iso tila koko alakerrassa, joiden takana olivat sitten vierashuoneet, sisäsauna ja suihkutilat.

 

Olohuoneen takana, tai oikeastaan heti vasemmalla ovesta tultaessa oli mahtavat portaat yläkertaan, ja eteinen oli pieni mutta tilaihme, jonne Val heitti takkinsa, mutta Sullin murhaavasta katseesta hän nosti takkinsa naulakkoon ja rukoili ettei metallinen pidike pettäisi hänen takkinsa alla.

 

Minho juoksi ensimmäisenä jo pöytään, mutta kimakka ja tuttu ääni keittiöstä passitti heidät molemmat samantien pesemään kätensä.

 

Krystal, Sullin nuorempi sisko tervehti häntä pikaisesti tuodessaan lihapadan pöytään.

Val liittyi Minhon Sullin ja Krystalin seuraan, tultuaan vessasta hinkattuaan kätensä mahdollisimman puhtaaksi liasta, niin kauan että vesi oli ainakin edes haaleampaan kuin  sysi musta kuravesi.

 

Silti hänen kynsiensä alla oleva kura ja kuivunut betoni kirvelivät, mutta hän ei antanut sen häiritä.

Ruoka tuoksui taivaalliselta verrattuna siihen pikaruokaan mitä hän söi viikkotolkulla töidensä aikana lähimmästä pikaruokaravintolasta päivittäin.

 

Ruoka maistuu varmasti yhtä herkulliselta jokaista suupalaa myöten.

Val istui Sullin viereen Krystalia vastapäätä ja ojensi lautasensa jonka Sulli täytti palapaistilla, keitetyillä vihanneksilla ja perunamuusilla.

 

Val maistoi palapaistia ja melkein murisi ääneen. Taivaallista.

Santsattuaan ainaki kahdesti hän nojasi vasten tuolin selkänojaa vatsa niin täynnä että täytyi aukaista huosujen vyö, mitä Sulli ei katsonut hyvällä, mutta oli iloinen ruuan maistuessa.

 

Val ahtoi itseensä vielä jälkiruokana olleen kermaisen suklaakakku palasen ja murahti nousten ylös tuolista, näyttäen siltä kuin olisi nielaissut jalkapallon. “oi, älä syö niin paljon.” Sulli voivotteli ja peitti suunsa kädellään ettei nauraisi. “Sinun ruokiasi ei voi olla syömättä.

 

Kiitos, se oli herkullista.” Hän kumartui painamaan Sullin otsalle suukon. “Nyt menen suihkuun, toimiihaan suihku nyt kun viimeksi sitä korjailin.” Sulli nyökkäsi. “Joo toimii.” Val nyökkäsi ja taapersi sitten keittiön läpi suihkutiloihin. Riisui kaikki vaateensa ja heitti ne likakoriin.

 

Suihkutilat olivat avarat, joihin oli yhdistetty kodinhoitohuone ohuen oven taakse.

Hän harppoi lähimpään suihkukoppiin ja jynssäsi itsensä niin puhtaaksi, että hänen ihonsa natisi, kalleimmalla saippualla mitä oli koskaan käyttänyt.

 

Val kuivasi itsensä valkoiseen pehmeään froteepyyhkeeseen ja asteli lopulta ulos suihkutiloista lähimpää vierashuoneeseen jonka oli ominut itselleen. Sulkiessaan ovea Sullin lempeä ääni kuului oven takaa. “Laitoin sinulle puhtaat vaatteet sängylle. Nuku hyvin.”

Val hymyili “Kiitos. Nuku sinäkin.” Sitten hän hymyili lisää huomatessaan todella sängyllä puhtaat mustat boxerit ja t-paidan.

 

Saadessaan vaatteet päälle ja päänsä tyynyyn ja ennen kuin uni iski, hän kiitti jumalaa, ensimmäisen kerran pitkään aikaan.