Chapter 1

 

Hannah

 

Lämmin auringonvalo säteili ikkunoista syleilemään Hannahin jalkoja hänen maatessaan pehmeällä sängyllä jonka lakanat olivat mustaa silkkiä ja aromaattinen uroksen tuoksu huokui tyynyistä, lakanoista ja peitoista, ja nyt jopa hänen tpaidastaan hänen nenäänsä täyttäen aistit täydellisesti.

 

Hengitettävää karkkia. Hannah veti syvään henkeä ja kierähti selälleen ja puristaen silmiään lujemmin kiinni auringonvalon pistäessä häntä kasvoille ja luomien läpi silmiinkin.

 

"Hannah" matala ja pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa patjan niiatessa hänen vieressään.

 

 

"Niin" hän vastasi uroksen ääneen automaattisesti ja hymyili kun auringon valon peitti vaaleahiuksinen uros jonka silmät olivat tummat ja kasvot laihat, mutta vahvat.

 

Hannah venytteli kuin kissa uroksen alla vetäen kädet pitkälle pään yläpuolelle ja jalat ojentaen nilkat eteenpäin lopuksi painaen kantapäät patjaan ja ponnistaen takapuoltaan ylös sängyltä, hänen vatsansa hipoi uroksen kylmää nahkatakin vetoketjua.

 

“Oletko jo menossa?” Hannahin kysyi unen karhealla äänellään ja romahti sängylle raajat levällään.

 

"Joo, pojat odottavat. Nähdään aamulla." Uros sanoi ja painoi suudelman Hannahin huulille ja otsalle. Sitten kuului oven koputus ja uros vastasi toisen uroksen kutsuun metsästyksen lähtemisestä.

 

“Olkaa varovaisia.” Hannah totesi ja uro veti peiton tytön päälle kadoten samantien jättäen auringon syleilemään Hannahia puolestaan.

 

"SAATANA!" ääni säikäytti Hannahin hereille, hänen alapuoleltaan alakerrasta kuuluva kiroileminen ja lasin kilinä ja pirskoutuminen saivat Hannahin puristamaan silmät tiukasti kiinni uudestaan ja toivomaan että uni tulisi takaisin.

 

Lämmin tunne jaloissa auringosta katosi ja vaihtui kylmään huoneilmaan, auringon valon sijaan hänen jaloillaan paistoi kalpea kuun kajo rikkinäisen ja aukinaisen ikkunan läpi.

 

 

Ikkuna joka ei pysynyt kiinni hänen isänsä tuhoaman lukon takia, päästi sisään kylmää keskiyön tuulta. Hannah nousi nopeasti ylös ja harppoi sulkemaan ikkunan vielä kerran käytössä kuluneella jeesus-teipillä, mikä ei pitänyt ikkunaa sen paremmin  kiinni ulkona riehuvan tuulen takia.

 

Hannah kääntyi takaisin pientä sänkyään kohti ja hyppäsi sen päälle niinkuin aina peläten että joku tarraisi hänen jalkaansa sängyn alta, hän veti peiton päänsä yli ja nosti jalkansa rintaa vasten, hän ei ollut enää lämpimässä miehen sängyssä jonka lakanat olivat pehmeää mustaa silkkiä.

 

Hän oli kylmässä huoneessaan karheissa tekokuitu lakanoissaan, paikassa jota ei kutsunut kodikseen. Haisevassa läävässä. Helvetissä.

Tämä oli maanpäälinen helvetti. Ei hänen kotinsa.

 

 

Hannahin painajainen komeasta miehestä toistui lähes joka yö eikä oikea aurinko tuonut koskaan samaa lämpöä hänen iholleen kuin unessa.

 

Huoneen ovi paukautettiin yhtäkkiä auki, Hannah veti peiton päälleen. Sisään rymisteli raskas askeleinen mies jonka haiseva olemus täytti huoneen henkäys henkäykseltä, jopa peiton läpi Hannah haistoi viinan ja tupakan ja yleisen hygienian puutteen

 

"Etkö sinä siivonnut niinkuin käskin!" miehen viinan karheuttama ääni rohisi. Hannah ei vastannu esitti nukkuvaa vain. "Kuulitko sinä?!" Mies yski itse vastauksen ja otti pari horjuvaa askelmaa taaksepäin. Hannah ei halunnut miehen kaatuvan lattialle tajuttomana haisemaan. Hannah nousi istumaan. "Siivosin."

 

 

"Sinä saatanan huora, sinut olisi pitäny myydä kuin koira samalla kun sain myytyä karjan, mukava kaupanpäällinen ostajalle olisit ollut, olisin saanut tuplahinnan!" Hannah ei vastannut, hengitti vain syvään ja odotti hetkeä jona työntää mies ikkunasta joka ei pysynyt kiinni.

 

"Kuulitko, kuinka pieni pillusi olisikaan jo koetuksella?! hhmm?" Hannah puri hammasta kun kyyneleet pistelivät silmissä. Mutta nyt ei ollut aika itkeä, ei nyt, ei nyt taas.

 

 

Hannah nousi seisomaan sängyllään peiton valuessa hänen harteiltaan. Hiukset peittivät osan hänen näköalastaan,

mutta kuun hopea valo oli hänelle tarpeeksi kertomaan missä mies seisoi. Hänen isäpuolensa. Itse saatana.

 

Hannah ei sanonut mitään tuijotti vain, kunnes hän aukaisi suunsa. Hän huusi, kiljui niin lujaa kuin kykeni, kaikki viimeisten viiden vuoden itku ja turhautuminen purkautuivat kerralla, hän puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi kuinka kynnet painuivat ihoon, hänen päässän kaikui, tuuli paiskasi teipatun ikkunan auki ja ujelsi sisään nostattaen Hannahin kevyen yöpuvun ja hiukset hiukan ilmaan tehden niistä lepattavan kehän hänen ympärilleen.

 

Hannah aukaisi tiukasti puristetut silmänsä, hänen ikeniään ja hampaitaan pakotti, silmiä kutisti. Hän vaistosi toisen läsnäolon lähellään, tunkkaisen ja oksettavan hajun edessään.

Hän tuijotti suoraa eteensä vastasi isäpuolensa typertyneeseen katseeseen.

Hannah otti ponnisti sängyltä kohti isäpuoltaan. "Sinä saatana!-

 

 

~

 

 

Hannah heräsi jalkojensa tippumiseen sängyltä. Hän roikkui sängyltä puoleksi lattialla ja haukotteli työntäen itsensä suoraan lankkuun sängyn reunaa vasten jalat hieman liukuen tahmealla puisella lattialla.

 

Hän käänsi päänsä sivulle ja räpytteli silmänsä auki koittaen samalla totuttautua kirkkaaseen auringonpaisteeseen. "huomenta" hän sanoi itselleen pirtästi ja laskeutui takaisin polvilleen sängyn viereen venytelläkseen paremmin.

 

Hän ponkaisi lopulta jaloilleen ketterästi ja suuntasi alakertaan jossa oli ensimmäistä kertaa vuosiin hiljaista, tupakan savu leijui yhä ilmassa, mutta hän ei välittänyt siitä, hän suuntasi keittiön läpi kodinhoito huoneeseen joka oli ainoa

 

paikka talossa jossa tuoksui jopa pesuaine kuin pöly ja tupakka.

Suihkun ensimmäiset kylmät laatat tuntuivät jäältä jalkoljen alla, mutta hänen oli päästävä suihkuun.

 

Suihkussa hän pesi kaiken iljettävän pois keholtaan, kuten kuivuneet veritahrat. Hannah saippuoi ihonsa halvalla palasaippualla ja lopuksi pesi itsensä haalealla vedellä,

 

 

koska lämpimästä vedestä oli turha haaveilla. Suihkun jälkeen hän nakkasi yöpukunsa roskiin, kiipesi takaisin yläkertaan pukemaan puhtaimmat vaatteet mitä omisti.

 

Vaalean poolopuseron ja mustat pillifarkut, hän kaivoi kaapin perältä ainoan toimivan mustan matkalaukkunsa, johon hän heitti kaikki muut vaateensa yhtenä myttynä, siirtyi sitten kirjahyllylleen jossa heiluivat muutama kirja ja kouluvihko. Päiväkirjansa hän heitti mukaan yöpöydän laatikosta.

 

Äidin kuva joka lepäsi hänen sänkynsä päädyssä jäi paikoilleen.

Saatuaan kaiken mitä tarvitsi hän sulki matkalaukun istuen sen päälle ensin ja vetäen vetoketjua molemmin käsin.

 

Matkalaukku kolahti jokaiselle portaalle hänen laskeutuessa rappuset uudelleen alas. Hannah nappasi vielä parkatakkinsa naulakosta, käsilaukkunsa siivouskomerosta, mutta ovelle harppoessan hän muisti rahat, keittiöstä hän vei chilipurkista ohentuneen piilokätkönsä 50€ seteleitä.

 

Pistäessään jalkaansa kuluneita conversejaan hänen katseensa kahlitsi kissa jonka turkki oli valkea, vain sen toinen korva oli musta ja toinen silmä keltaisesta poiketen sininen. "Chen" Hannah kutsui kissaa, joka hyppäsi sohvan käsinojalta heti hänen luokseen.

 

Hannah aukaisi ulko-oven päästäen kissan ulos talosta edeltään. Hän tarkisti vielä että rahat olivat käsilaukussa sivutaskussa ja sivutasku kiinni. Matkalaukkunsa tarttuen hän suunnisti ulos talosta sulkien oven perässään kuin aina ennenkin.

 

Hannah näki kissan istuvan tilan ainoan auton katolla, kuin kutsuakseen Hannahia. Sen häntä huitoi oikealle ja vasemmalle ja musta korva värähteli. Hannah käveli autolle samalla kun kissa hyppäsi alas katolta konepellin kautta, Hannah heitti matkalaukkunsa peräkonttiin ja hyppäsi ajajan paikalle hätyyttäen Cheniä hyppäämään syliinsä.

 

Chen hyppäsi heti kuin koira käskystä ja Hannah nosti kissan pelkääjän paikalle viereensä käynnistäen auton paikalleen jätetystä avaimesta. Ikää ei olisi vielä ajamiseen laillisesti kuin kuukausi, mutta laki sikseen hänen oli päästävä pois.

 

Lyhyt kuoppainen pihatie vaihtui harvoin huolletuksi vanhaksi nelostieksi jota ajettiin 10 km jonka jälkeen hän kääntyi vasemmalle päästäkseen juna-asemalle.

Oli yksi ainoa paikka tässä maailmassa jonne hän enää menisi, paikka josta kukaan ei häntä löytäisi.

 

~

 

 

Kim Kibum käänsi sivua romaanistaan, jota oli lukenut jo kolme kertaa pääsemättä koskaan loppuun asti, hän jatkoi lukemista pienestä tuulen vireestä huolimatta joka ujelsi hänen korvissaan.

 

"Taemin suljetko ikkunan ole niin hyvä." Kibum pyysi klaanin nuorinta joka istui polvillaan suuren ikkunan alla olevalla ikkunapenkillä, jatkaen lukemista vaikka tuulen mukana hänen nenäänsä kantautui nyt myös tuulahdus nuorukaisen makeasta myskin tuoksusta, joka sekoittui kirpeään kevät ilmaan ja metsästä kanttautuvaan maatuvan puun hajuun.

 

Ilman katsomistakin Kibum näki sielunsa silmin Taeminin silmät suljettuna kasvot silti kohti horisonttia, nenä pitkällä haistellen kaikkea mahdollista mikä ilmassa leijui tuulen mukana.

 

“Hyung kohta on kesä!” Taemin huudahti innokkaana, kuin jouluna herättyään ja nähtyään suuren lahja kasan jonka joulu-Jinki-pukki hänelle hankki joka vuosi.

 

Kibum kuuli Taeminin vetävän keuhkoihinsa lisää viileää syysilmaa.

“Hyvä huomio. Nyt sulje ikkuna, lämpö karkaa harakoille.” Kibumin tiukka äänen sävy sähähti Taeminin tarkkoihin korviin. “aish hyung.” hän huokaisi ja nousi seisomaan pistääkseen ikkunan kiinni, kun hänen nenäänsä leijaili tuulen mukana hento ja kaukainen tuoksu ihmisestä.

 

 

“Jäähdytät koko kartanon, mene pihalle, jos haluat olla ulkona.”

“Hyung ihan hetki enää!” Taemin vingahti. Kibum huokaisi ja koitti jatkaa siitä mihin oli jäänyt.

 

Taeminin huokaiseva ääni keskeytti Kibumin "Hmmm, eikö olekin hurmaavaa." Poika tuntui nauttivan jokaisesta happimolekyylistä jonka sai raittiista ilmasta.

 

"Mikä on?" Kibum kysyi, ilmako? Hänen teki mieli murjaista perään vitsi, mutta antoi olla ja yritti hajamielisesti yhä keskittyä kirjaansa.

 

"Tännepäin on tulossa ihminen." Taemin vastasi mouruten kuin kissa. "Saamme seuraa!" Hän pomppasi innoissaan penkiltä ikkunalaudalle. "Ole varovainen" Kibum varoitti. Ennen kuin tajusi mitä maknae sanoi.

 

 

Kibumin iho nousi kanalihalle viileän kevät tuulen puhaltaessa yhä huoneeseen. Hän laski kirjan sohvapöydälle ja nousi seisomaan sanoakseen nuorimaiselle viimeisen kerran; “Taemin sulje-!” Kibum aloitti, mutta jätti lauseen kesken saman tien kun ei nähnyt nuorempaa enää ikkunan edessä, sen sijaan hän haistoi ihmisen jonka tuoksu kantautui tuulen mukana sisälle.

 

"Aish tämä pentu koituu vielä kohtalokseni.." Kibum kirosi kurkottaen kehoaan ikkunasta ulospäin nähdäkseen Taeminin materiloituessa puusta toiselle haravoiden aluetta kolmion muodossa eteenpäin. Saalistajan taktiikka. Kibum siirsi verhoja ikkunoiden tieltä pois jotta saisi ne kiinni.

 

Keväinen tuuli puhalsi sisään tuoden sisään tuoksuja havuista ja mädäntyneestä maasta, nyt myös Taeminin hento arominen innostuksesta voimistununeen tuoksun, kuten myös suloisen ihmisen tuoksun joka sekoittui muiden satojen tuoksujen joukkoon, kaukaa ja heikkona mutta selvänä kuitenkin.

 

Tuoksuun sekoittuvat muistot ja henkilö iskivät kuin salama vasten Kibumin kasvoja vaikka kyseessä oli pelkkä tuuli. Hän unohti ikkunat auki juostessaan huoneesta ulos, sännätessään pitkin käytävää kohti huonettaan käytävän kolmanneksi viimeiseen huoneeseen oikealla.

 

Hän veti huoneensa oven auki ehkä turhalla voimalla sillä se oli lentää saranoiltaan ja paiskautua vasten kallista mahonki vaatekaappia, hän otti naulakosta nahkatakkinsa ja veti sen ylleen ja paukautti samantien oven kiinni niin että käytävän suuri keskiajalta oleva maalaus heilui nauloissaan.

 

"Anteeksi" Hän sanoi taululle juostessaan sen ohi.

Hän harppoi portaat 3 askelta kerralla alas ja juoksi etu-ovelle suhahtaen ohi yhden palvelijan joka oli pudottaa kantamansa kukka-asetelman. "Anteeksi!" Hän huusi uudestaan perässään ja veti oven auki eteiseen. Saatuaan kirjoitettua turvakoodin oveen ja oven auki hän materialisoitui samantien seuraten Taeminin jälkiä puissa.

 

"Taemin" Hän kutsui poikaa päästyään tarpeeksi lähelle pojan tuoksua. Poika ei vastannut joten Kibum Materialisoitui vielä kerran kymmen metrin päähän olevaan mäntyyn, jonka oksalla Taemin istui kantapäidensä varassa männyn puolessa välissä, 5m korkeudessa.

 

"Oh hyung!" Taemin sanoi yllättyneenä kääntyen katsomaan olkansa yli vanhempaa miestä. "En tiennyt että olet nälkäinen, tämä on minun etsi omasi!" Tietenkin omahyväinen ja puolikuuro.

 

"En tullut sen takia, etkä sinä ole nyt syömässä ketään kuka tuolta tulee tänne, et ellen anna sinulle siihen lupaa. Onko selvä?" Kibum murisi.

 

"neh neh!" Taemin sanoi puolihuolimattomasti kääntyen katsomaan takaisin eteenpäin josta ihmisen tuoksu tuulen mukana tuli. Juna painoi raiteita pitkin heidän ohitseen. "Koilinen" Taemin totesi ääneen ja materialisoitui samantien. "Taemin!" Mutta poika oli jo kaukana.

 

"Hitto!" Kibum kirosi ja materialisoitui itse samantien  nuoremman perään. He materialisoituivat juna-asemaa ympäröivään metsään.

 

Taemin tuijotti intensiivisesti ihmistä joka  astui ulos junasta ja epäröi hetken vilkuillen ympärilleen, lopulta lähtien kävelemään matkalaukku kädessä kohti metsää ja polkua joka johti kartanolle. "Ja nyt ihan rauhassa" Kibum käski kuiskaten.

 

Tuuli tuipersi heidän kasvoilleen tuoksun uudelleen ja Kibum horjahti paikoiltaan. "hyung!" Taemin kuiskasi kysyvästi. "ei mitään, kaikki ok" Kibum palautti tasapainonsa hyppäämällä maahan puusta. "Mene takaisin kartanoon." Kibum käskytti nuorempaa uudelleen joka ei pitänyt ajatuksesta ollenkaan vaan jäi istumaan paikoilleen puuhun kädet ristissä rinnalla. Tuoksu oli liian tuttu ollakseen totta, kibum ei ollut uskoa huipputehokasta hajuaistiaan.

 

Kibum lähestyi ihmistä joka oli vetänyt hupun päähänsä. Toisessa kädessä vedettävä matkalaukku ja toisessa taskulamppu jonka keltainen soihu kertoi että oli akku lopussa. "Hän on tyttö!" Taemin kuiskasi hänen vierestään. "Mitä minä sanoin hetki sitten." Vaikka ilta alkoi jo pimetä, Kibum näki silti yhtä hyvin maknaen mutristuvan suun kuin kirkaassa auringon paisteessa, jota hän ei siis ollut koskaan nähnyt, paitsi joskus kun yö oli venähtänyt ja aamu aurinko oli alkanut paistaa auki jääneiden verhojen välistä, jotka oli pitänyt vetää nopeasti kiinni.

 

"Mutta hyung, haluan edes tietää kuka hän on?" Taemin nurisi.  

"Et tietäisi kuitenkaan." Kibum vastasi ja seurasi tytön liikkeitä polulla.

"mistä tiedät?" nuorempi intti vastaan.

"ole edes hetki hiljaa tai mene takaisin kartanoon hiljaa kuin hiiri." Kibum sanoi sanat yhteen puristettujen hampaidensa välistä.

 

Kibum jatkoi matkaansa jättäen nuoremman jälkeensä seuraten ihmisen matkaa ja materialisoitui aina hiukan lähemmäs tyttöä, ihmisen liikuttua aina kymmenen metriä eteenpäin hemmäs kartanoa.

 

Kun tyttö oli tarponut lumessa vartin vetäen perässään ilmeisen painavaa matkalaukkua Kibum materialisoitui edemmäs tytöstä ja astuessaan polulle hän kaivoi oman taskulamppunsa nahkatakin sisätaskusta ja napsautti sen päälle alkaen kävellä tyttöä vastaan, koittaen näyttää mahdollisimman rennolta, vaikkei sitä todellisuudessa ollut.

 

Hän kihisi jännityksestä saada tietää kuka tyttö oli.

ihmis-tyttö tuli nopeammin vastaan mitä hän olikaan ajatellut. Tytön hiukset olivat huurtuneet kasvojen molemmille puolille valkoiseksi pitsikuvioksi ja posket punoittivat hiukan viileästä ilmasta, saaden tytön tummien sinivihreiden silmien näyttämään viattomilta, huulet olivat viimasta kuivuneet ja ohuet.

 

Kibum hätkähti tytön silmiä. Hannah. Hannah oli täällä.

Tämän päättäväisen, mutta oudosti päättäväisyyden taakse piiloutuva pelko sai tytön näyttämään Kibumin silmissä hauraalta. Hän halusi napata tytön syliinsä ja kysyä tuhat kysymystä.

 

"Hei." Kibum tervehti tyttöä. sammuttaen oman taskulamppunsa koska näki oikeastaan paremmin ilman sen häikäisevää keilaa. "Hei..?" Hannahin ääni oli sama kuin vuosia sitten.

 

Kibumin teki mieli huokaista ääneen helpotuksesta. “Viekö tämä polku Marietten kartanoon?”

Kibum aukaisi suunsa kysyäkseen “oliko Hannahilla ollut häntä ikävä.” Mutta sulki suunsa ja nosti kätensä ohimolleen raapien ihoa miettien mitä sanoisi.

 

Hannah ei tiennyt kuka hän oli. Ei tietenkään. Jinkin mielenhallinta on tehokasta ja nuoren tytön muistot oli helppo pyyhkiä pois.

“Joo, vie tämä. Voin saattaa sinut, asun siellä itsekin.” Hän vastasi lopulta ihmiselle joka odotti vastausta.

 

“Niin, tuota miten löysit tänne? Tai miksi tulit tänne? Sinunlaisellesi tytölle on varmaan muitakin yöpymispaikkoja kuin joku vanha kartano keskellä ei mitään.” Kibum naurahti. “Vietin täällä lapsuuteni kesät ennen kuin äiti meni uusiin naimisiin, halusin palauttaa vanhat hyvät ajat takaisin mieleen.” Hannah vastasi samantien epäröimättä.

 

“Ai.” Kibum sanoi lyhyesti. Tarkoitat ilmeisesti aikaa ennen kuin pistimme elämäsi paskaksi perinpohjaisesti jokaisella elämän asteella kuin 10 vuotiaan lapsen elämän voi pistää ja halusit pois, kauas meistä, emmekä olleet yllättyneitä. Jinki vanhus teki niin kuin halusit ja poisti muistosi meistä jokaisesta yksitellen kunnes jäljellä oli vain tyhjä kuori joka piti täyttää jollakin.

 

Niimpä veimme sinut Jinkin kanssa kaupungilla sijaitsevaan lastenkotiin ja kerroimme että olit löytynyt huumeluolasta. Näin lyhyesti. Et halua palauttaa muistoja lapsuudestasi, Kibumin teki mieli sanoa. Mutta ei hän voinut.

 

Miten paljon Kibumin teki mieli oksentaa muistaessaan ne kaikki kamalat asiat mitkä olivat tapahtuneet Hannahin ollessa vielä vasta lapsi. “Hei oletko ok? Näytät kalpealta?” Hannah kysyi osoittaen häntä hiipuvalla taskulamppunsa valolla muutaman metrin hänestä edellä.

 

Kibum ei ollut hoksannut pysähtymistään. “Joo, mietin vain..Hannah.” Voi paska, nyt hän sanoi Hannahin nimen ääneen.

 

“Anteeksi?” Tyttö totesi järkyttyneenä. “Mistä sä tiedät mun nimen?” Tyttö perääntyi. “Minä..”

“Stalkkaatko sä mua?”

Kibum häkeltyi.

“En! Siis Olen kuullut nimesi jossain, tai meollaan nähty kaupungilla, oikeastaan näin sinut töissä kaupassa kerran.”

“Aaa, olet se ihminen.” Ihminenpä hyvinkin, Kibum ajatteli sarkastisesti. “Sinulla oli kivat kengät, unohdin sanoa kun oli muuta siinä kassalla.”

“Joo.” Kibumin teki mieli lyödä itseään. Hyvä minä.

“Täällä on aika kylmä voidaanko kiirehtiä?” Tyttö otti pari malliaskelta kohti kartanoa joka jo melkein näkyi.

“Toki.”

 

Jinki tappaa minut Kibum mietti itsekseen lähtiessään seuraamaan tyttöä.