Pyydystin viimeisen palasen fetaa suuhuni, pureskelin ja nielaisin sen. Vastapäätäni istuva nuorukainen joka vain tuijotti ja tökki haarukallaan lautasellaan lepäävää salaattia ja ohutta riisivuorta. “Sinun pitäisi syödä.” Sanoin hiljaa, nuorukainen nosti vastaukseksi hitaasti haarukan suuhunsa jonka piikeissä roikkui yksi pieni salaatin lehti. Hän pureskeli palasen hitaasti ja harkiten, hörpäten samantien vettä ja laskien haarukan alas. “Olen täynnä, kiitos.” Sitten hän poistui keittiöstä omaan huoneeseensa.

Laskin oman haarukkani pöydälle ja peitin kasvoni käsilläni. Purin huultani etteivät salakavalat kyyneleet pakenisi. Nousin ylös ja pistin kattilaan jääneen riisin ja kanan jääkaappiin, lautasella olevan ruoan heitin kompostiin.

Kello oli jo ilta 10, musiikki kuului hiljaa pojan huoneesta.

Istahdin sohvalle ja aukaisin television. Pöydällä oli hedelmiä, kuorin appelsiinin ja keskityin televisioon, kunnes nukahdin.

Tummat silmät jotka ennen loistivat iloa olivat painuneen syvälle kalloon, pyöreiden ja täyteläisten huulien tilalla oli kuiva rantu joka peitti valkeat ja hyvin pakkomielteisesti hoidetut hampaat. Posket olivat kuopalla ja otsa rypyssä kuivuneiden ja katkenneiden hiusten alla, siihen minä heräsin.

“Taemin. Etkö nukkunut taaskaan?” Hän pudisti päätään. “En saanut unta, olen liian levoton.”

“miten olisi lämmin kaakao ja sitten nukkumaan uudestaan?” Hän pudisti päätään. Tuijotin hänen väsyneitä kasvojaan ja painon käteni hänen viileälle poskelleen. “Minua pelottaa.”

Hän nosti katseensa televisiosta minuun. “mikä?”

“Sinä.”

Seuraavina päivinä kävimme syömässä hyvin, harvinaisen hyvin. Hymylin Taeminin syödessä aluksi hitaasti ja arasti, mutta makuihin tottuen ruokahalu oli kuin salamaniskusta takaisin.

Mutta tultuamme joka kerta kotiin, tuntui kun jumala olisi päättänyt kääntää kirjan sivua ja muuttaaa juonen kulkua samantien uudestaan päin helvettiä.

Taemin oksensi kaiken ulos.

Kakoi monta tuntia vessassa kunnes itki.

Ja minä itkin hänen vieressään voimatta tehdä mitään, muuta kuin pitää hiuksia pois hänen kasvoiltaan ja rukoilla että saisimme ajan mahdollisimman nopeasti sairaalaan, psykiatriselle, jonnekin jossa hänet otettaisiin sisään hoitoon.

Ilalla käperryin hänen viereensä, luisevan  kehonsa viereen, Taemin ei enää nukkunut ilman vaatteita, vaan verhosi itsensä collareihin ja pitkiähiaiseen fleeseen.

Tuntui kuin sanat olisit imaistu aivoistamme pois ja vain tuijotti toisiamme. “Me saamme sinulle apua.” sain sanottua lopulta, Taemin hymyili kevyesti kietoen luisevat kätensä ympärilleen. “Minä paranen kyllä.”

Alle kahdessa viikossa Taemin oli teholla nesteytyksessä. Hänen omasta mielestään hänessä ei ollut vikaa, hän oli terve kuin pukki. Vaikka pyörtyili kolmesti päivässä ja oksensi kaiken mitä söi.

Ahmi ja oksensi.

Anoreksia jonka aikana hän valikoi ruokansa tarkasti, tuli henkilö joka ei välittänyt mitä söi. kunhan sai sitä mitä halusi, ja puolentunnin viiva tunnin päästä oksensi kaiken ahmimansa ruoan.

Luisevat kädet vetivät minua tiukempaan halaukseen kumartuessani antamaan hänelle halin viimeisen kerrran tältä päivältä ennenkuin lähdin takaisin kotiin, vierailuajan päätyttyä. “minä paranen.” Hän sanoi korvaani, “Sinä paranet.” Minä vastasin ja hymyilin.